Rohkeudesta

Pakkasaamu, mittari näyttää -17 astetta. Tenttimateriaali odottaa lukijaansa, viikkaamaton pyykki kaappiin pääsyä, mutta pakottava tarve kirjoittaa tämä juuri nyt vie voiton. 

Rohkeus ja rohkeudesta kertovat kirjoitukset tai ohjelmat ovat osuneet silmiini tehokkaasti kuluneen kuukauden aikana. Ensin ihmetyksissäni katsoin Hjalliksen ohjelman ja joulun aikaan luin hyvän blogin. Rohkeus, mitä se on. Itse olen monesti ystäviltä kuullut olevani rohkea. Olen vähätellyt heidän sanojaan, ajatellen, että rohkeus on jotain suuren suurta, maailmoja muuttavaa. Muuttamalla perspektiiviä tulen toiseen ajatukseen, jos rohkeus on oman elämän, oman maailman muuttamista, sisimmän kuuntelemista, silloin myönnän olevani rohkea. Olen uskaltanut lähteä työpaikasta tietämättä missä seuraava on, olen uskaltanut kohdata elämäni suurimmat haasteet silmästä silmään, olen uskaltanut tehdä täyskäännöksiä.

Elämäni sivusta katsottuna on voinut vaikuttaa kaaokselta ja minä täysin suuntaansa vailla olevalta tuuliviiriltä. Myönnän, CV:ni on ikääni nähden pitkä ja vaiherikas, mutta se kertoo kasvamisen tarinaa. Siellä on se punainen lanka, jonka näkee vasta ajan myötä. Koko ajan on ollut vahva sisäinen ääni, paremminkin tunne, nyt on tehtävä näin, nyt haluan mennä tätä kohti. En ole sitä joka tilanteessa uskaltanut kuulemisesta huolimatta toteuttaa ensimmäisistä merkeistä, jolloin tilanne on yleensä kärjistynyt entisestään ja minut on pakotettu selkä seinää vasten. Uskallatko valita vahvan tunteen, jolle ei ole järkevää perustetta mutta joka tuntuu oikealta vai selitätkö tunteen pois järjellä? Siinä sitä on pohtimista ja myönnän, sen tunteen pohjalta toimiminen vaatii rohkeutta. 

Itselläni keho on mukana erittäin vahvasti ja reagoi mitä erinäisimmin tavoin, kunnes ymmärrän ja teen muutoksia. Aikanaan hektisessä työympäristössä kärsin migreenistä liian pitkiä jaksoja hakien apua akupunktiosta ja homeopatiasta, lopputuloksena irtisanoutuminen ja yllättäen migreeni alkoi helpottaa. Kiitän kehoni viisautta, sen vahva reagointi on monessa tilanteessa alleviivannut muutoksen merkitystä. Ilman sen reagointia olisin tuskin tuntenut tarvetta tehdä niitä rohkeutta vaatineita muutoksia tai jaksanut penkoa elämäni mustia aukkoja niin antaumuksella. Keho kertoo kun sitä uskaltaa kuunnella.

Rohkeus, mistä se tulee ja mihin se välillä katoaa? Pelkoon? Jos teen näin, olenko edelleen hyväksytty, rakastettu? Uskallanko kokeilla omia rajojani, mitä jos epäonnistun? Viime sunnuntaina olin astrologia luennolla, jossa saimme pohtia mm. rohkeutta. Luennoitsija mainitsi neurokirurgi Eben Alexanderin tarinan ja pisti meidät miettimään: Jos aivot ovat täysin todistettavasti toimimattomat ja silti Alexander on pystynyt havaitsemaan ympärillään olevaa, ovatko aivot sittenkään luomakunnan kruunu? Jos aivot saavat virikkeen, idean, käskyn jostain muualta, kenties sielultamme, voimmeko silloin toimia väärin? Onko silloin oikeita ja vääriä ratkaisuja vai ovatko kaikki ratkaisut oikein ja meidän kehityksemme tarvitsemia? Toki muistaen etiikka ja moraali. Itse en ole Alexanderin kirjaa lukenut ja luennosta heränneet ajatukset ovat vielä työstettävinä, mutta kuten Tanhua sanoi, tuntuu hyvin vapauttavalta että olisi vain oikeita valintoja. Syyllisyyden ikuisessa, uuvuttavassa meressä vellominen voisi loppua ja sen viemän energian voisi käyttää paljon tehokkaammin! Rohkeammin!

Jokaisen valinnan kohtaaminen on rohkeuden kysymys, uskallanko toimia toisin, pelottavalla uudella tavalla, vai jatkanko vanhaa? Muuttuuko mikään, ellei uskalla? Voiko jokin mennä huonommaksi? Varsinkin, jos oma olo on ahdistava, keho turhautumisesta kireä, eikö helpottavampaa ole päästää irti vanhasta ja hypätä uuteen? Päätöksen hetkellä minua hirvittää joka kerta, en ole peloton ja uskon että pelko estää uhkarohkeuden. Ratkaisevaa on sen päätöksen jälkeinen tunne. Jos tämä tunne on ilo, pehmeys, helpotus, keveys, maailmoja syleilevä riemu, on päätös ollut oikein. Se on sanoinkuvaamaton tunne! Minä tein sen! Bileet pystyyn ja high five!

Jokainen rohkeuden valinta on askel ulos kuoresta. Kuoresta, johon meidät on tungettu, sovimme siihen tai emme. Itseksi tuleminen, näkyväksi tuleminen tekee kipeää. Kasvuprosessi ei ole helppo mutta se on välttämätön Oman Voiman löytämisen matka Oman Voiman pitämiseen. Uskon, että jokainen on löytänyt itsensä sisimmässään. Uskon, että jokainen meistä tietää oman voimansa, mutta sen käyttöönottaminen pelottaa. Jokainen meistä on suurempi kuin sallimme itsemme olla. Me emme pelkää pienuutta, pelkäämme suuruutta. Kysyn: kumpi tuo sydämeen paloa, iloa elämään, draivia ja energisyyttä, pelko vai rohkeus?

Nelson Mandelan sanoin:

“Syvin pelkomme ei ole, että olemme riittämättömiä. Syvin pelkomme on, että olemme mittaamattoman voimakkaita. Meitä pelottaa oma valomme, ei oma pimeytemme. Kysymme itseltämme, kuka minä olen olemaan loistava, suurenmoinen, lahjakas ja ihmeellinen? Itse asiassa, miksi et olisi sitä? Olet Jumalan lapsi. Se, että leikit pientä, ei palvele maailmaa. Ei ole millään tapaa valistunutta kutistua, että muut ihmiset eivät tuntisi oloaan epävarmaksi lähelläsi. Me synnyimme ilmentämään Jumalan loistoa, joka on sisällämme. Se ei ole vain joissain meistä. Se on meissä kaikissa. Ja kun annamme valomme loistaa, annamme tiedostamattamme muille ihmisille luvan tehdä samoin. Kun vapaudumme omasta pelostamme, läsnäolomme automaattisesti vapauttaa muita.”

Ihanaa pakkaspäivää Sinulle, tuokoon pakkasen kirpeä purevuus hellää rohkeutta!

Advertisements

Äideille tyttäristä, tyttärille äideistä

Jos sinulla on äiti, kehen välit ovat kunnossa, muista arvostaa sitä. Se ei ole itsestäänselvyys. Jos sinulla on tytär, jota arvostat, sano se hänelle.

Me tyttäret emme aina ole äitiemme kanssa samaa mieltä, ehkä meidän tehtävämme on vain pistää vastaan. Meidän ei tarvitse olla kanssanne samaa mieltä. Me kaipaamme silti teidän mielipiteitänne, halauksianne, tukeanne. Jos pistämme kovan kovaa vastaan ja uskallamme rajata omat rajat, se ei tarkoita, ettemme haluaisi ikinä koskaan enää kuulla äidistämme. Se vain osoittaa, että olemme kasvaneet aikuisiksi ja että prioriteettimme ovat muuttuneet. 

Äitiys on varmasti elämän rankin ja vaikein laji. Teet miten vain, olet sieltä syvältä jorpakosta. Mutta toivon, elä silti myös omaa elämääsi, hanki omia kivoja, arkea piristäviä juttuja, älä elä lapsesi kautta. Anna tyttäresi tehdä omat virheensä, uskalla antaa hänen olla onnellinen. 

Tyttärenä oleminen on rankka laji silloin, kun äiti ei osaa rakastaa itseään. Kun positiivisen palautteen, kehun tai palkinnon saat vain silloin, kun pelaat hänen säännöillään, hänen palloillaan ja hänen kentällään. Perfektionistin lapsena on aivan helvetillistä kasvaa. Vaikka et vaatisi lapseltasi, mutta et myöskään ole tyytyväinen itseesi, paistaa se läpi kaikesta. Se on naiseuden malli, jonka tyttäresi oppii. Haluatko, että tyttäresi suhtautuu kriittisesti kaikkeen mitä hän tekee, miten hän tekee, mitä hän syö, kenen kanssa viettää aikaansa? Itse toivoisin sen tyylistä, ‘hei olet syntynyt fiksuilla aivoilla varustettuna, minä luotan päätöksentekokykyysi mutta olen tässä jos tahdot peilata asioita’. 

Olen joutunut vetämään kovat rajat, kovat uudet linjaukset suhteessa omaan äitiini. Viimeinen pisara tuli kolme kuukautta sitten ja sen jälkeen ensimmäisen kerran törmäsimme tänään sattumalta kaupassa. Kohtaamisen lämmöstä maailman jäätiköt olisivat saaneet uutta kerrosta vuosiksi. Mutta sen sanon siskot, kyllä teki hyvää pitää linjansa! Vitsit olen ylpeä etten lähtenyt nöyristelemään! Olen liian monesti mennyt koko matkan vastaan ja silitellyt mutkat ja rypyt, nyt heinäkuussa tuli raja vastaan. En voi häntä opettaa, hänen on tämä opittava nyt itse. Tärkeitä läksyjä hän on minulle opettanut ja kuulemma mm. Sisilissa parhaat tomaatit kasvavat karuimmassa oloissa. Karua tai ei, ottaisin silti lämmön ja ehdottoman rakkauden minä hetkenä hyvänsä. Ainoa mitä voin tehdä, on rakastaa itseäni täydesti.

Image

Miksi ja miten

Paljon on kulunut aikaa viime kirjoituksesta. Pahoittelen; blogi on jäänyt arjen hässäkkään, vaikkakin ajatuksia olisi ollut paperille asti paljonkin.

Juuri nyt mietin, mitä tehdä kun lähimmäinen ihminen aiheuttaa ahdistusta, pahan olon ja huolta. Mitä tehdä kun aikuinen heittäytyy marttyyriksi ja käyttää henkistä valtaa. Kun täysjärkinen ihminen uhkaa asioilla, joiden toteutumisesta et ole varma. Miten suojata itseään tällaisessa tilanteessa? Välinpitämättömyys ei auta/toimi, välimatka ei auta kuin hetkellisesti, noidankehä pyörii ja palaa. Olisi pakko löytää keino, jolla säilyttää oma tasapaino kaiken keskellä. Ehkä olisi parempi sanoa keinoja, yksi ja sama tapa kun ei joka hetkeen/tilanteeseen sovellu.

Kuten sanonta kuuluu, perhe on pahin ja paras. Itse olen nähnyt liikaa, toisaalta kenties juuri oikean määrän sitä pahinta. Päässyt paljon eteenpäin omassa kasvussani ja vahvistunut, kovettanut itseäni pakosta ja tarpeesta ja vetänyt rajoja. Silti murrun atomeiksi kun noidankehä palaa määrättyyn pisteeseen tai aalto saavuttaa tsunamin korkeuden ja iskeytyy rantaan. Onneksi tiedän, että vahvuutta minussa on sen verran paljon, että ikinä en murru totaalisesti, joka kerta vähemmän ja vähemmän. Silti tällä hetkellä kirjoitan tätä kyyneleet silmissä. Turhaudun ja kiukkuan, sisällä kuohuu tulivuoren verran ja raivo on suunnaton. Hän teki sen taas! Jättäen minut miettimään, miten tästä taas jatketaan ja miksi hän ei toimi! Äitini teki sen taas.

Julkista!

Nyt se on julkista – blogi siis!:) Jotenkin kauhean outoa ja “pelottavaa”, että nyt lukijat, tututkin, pääsevät kurkkimaan sieluuni sisään. Näkemään myös tuskani ja vaikeat kohdat. Olen hyvä peittämään ja vetämään roolia. Liian hyvä! Mestarillisen hyvä. On mielenkiintoista nähdä, mitä tämä minussa tekee. Se, etten enää pidä kaikkea sisälläni vaan kirjoitan sen ulos. Time will tell!;) Tosin, ei ole kehäkukkakaan hajuton, mauton eikä varsinkaan väritön ja silti sillä on paikkansa tässä maailmassa & lupa olla olemassa omana itsenään! ❤

Image

 

 

Elämäsi parhaat asiat eivät ole sinulle vielä tapahtuneet.

Luin äsken Facebookissa mahtavan, ihastuttavan 42. kohdan listan asioista, jonka 90-vuotias henkilö oli kirjoittanut. Kaksi kohtaa erityisesti pistivät silmään: 25. “Valitse aina elämä.” sekä 39. “Elämäsi parhaat asiat eivät ole sinulle vielä tapahtuneet.”

Tämän blogin tarkoituksena on kertoa, että aina on valoa tunnelin päässä, jos sen vain haluaa nähdä. Ellet näe sitä, voi olla että katselet väärään suuntaan tai tunnelissa on iso järkäle valon tiellä, mutta se valo on olemassa!

Olen itse käynyt läpi endometrioosin, jonkinmoisen masennuksen, jota itse kutsuisin enemmän sielun pimeäksi yöksi eli tarpeeksi päästää totutuista, toimimattomista kaavoista irti. Oli pakko uudistua pysyäkseen hengissä. Oli pakko katsoa sielun syvimpään lokeroon asti, mitkä demonit siellä ovat ja puhua, käsitellä, piirtää, maalata ne julki, ulos sieltä mielen sopukoista.

On ollut hetkiä, jolloin on tehnyt mieli luovuttaa. On ollut hetkiä, jolloin kauneinkaan sana ei auta. Jolloin rakkaimman halaus ei paranna lapsuuden tyhjyyttä. On vain ollut mustaa ja vielä mustempaa. Edellä mainitussa listassa kohta 28. “Aika parantaa lähes kaikki haavat. Anna ajan tehdä tehdä työnsä.” pitää paikkansa. Nyt, muutama vuosi kaiken jälkeen, asiat alkavat saada mittasuhteita ja löytää oman paikkansa. Tulee ymmärrys, selkeys, anteeksianto ja jonkinlainen rauha ja seesteisyys sen sotkun ja pimeyden tilalle. Aika todella on parantanut, ainakin osan haavoista.

Yksi suurimmista haavoista on ollut ja osaltaan on edelleen endometrioosi. Tarkoituksena ei ole kirjoittaa tästä endometrioosi blogia, mutta uskon kokemusten vaihtoon ja muiden ihmisten kautta peilaamiseen. God works mysterious ways, välillä se oma hukassa oleva palanen löytyy mitä ihmeellisemmästä paikasta, vaikka sitten toisen blogista.